Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut
Tämä on kolmas vierailuni Japanissa. 2016 vietin puolitoista viikkoa Tokiossa, viime kesänä kiersin Kansaita ja olin kuukauden vapaaehtoistöissä Hiroshimassa.
Olin kuitenkin ehtinyt unohtaa...
.. miltä tuntuvat viileät kevätillat iholla, kun takki ja villatakki eivät millään meinaa riittää pitämään lämpimänä. Ja miten ihanaa sellaisina päivinä on on löytää vessa, jossa on lämmitetty vessanpönttö. Ja että combinit myyvät talvikaudella tölkki- ja pullojuomia myös lämmitettynä. Hymyilyttää kävellä lämmin kahvitölkki taskussa sormien lämmikkeenä, kun harppoo merituulen puhaltamilla kaduilla.
... miten paljon kyltinpitelijä-ammatteja Japanissa tuntuu olevan. On tämäkin ratkaisu lähes täystyöllisyyteen! (Menemättä siihen, ettei suurin osa naimisissa olevista naisista käy töissä, mutta he ovat tilastojen ulkopuolella.)
... miten epätasaisesti ihmiset tuntuvat jakautuneen tämän kaupungin sisällä. Yhdessä kohdassa saattaa olla huima tungos, muutaman korttelin päässä taas hyvin tilaa kulkea. Ja taas kun kulkee metrolla muutaman aseman kauemmaksi, ei välttämättä ohita kadulla ketään hetkeen. Tokio tuntuu yllättävän kylämäiseltä. Ihan kuin se olisi metroverkoston yhdistämiä erikokoisia kaupunkeja, joista vain muutama on valtava.
... miltä Japani kuulostaa. Pelihallien korviahuumaavalta meteliltä, jingleiltä, metron hiljaisuudelta. Välillä ihmisten virta on käsittämätön, mutta samalla on hiljaista, ihan kuin äänet olisi painettu pois "mute"-napista. Tietysti on metrovaunujen kolina ja liikenteen äänimatto, mutta monesti ihmisten äänet tuntuvat puuttuvan kokonaan. (Vasta tätä kirjoittaessani tajusin järjettömyyden - korkokengät ovat täällä tosi suosittu jalkine, mutta en muista kuulleeni niiden kopinaa missään!)
wasabia
... miksi japanilaiset nukkuvat metroissa. Väsymyksen ja pitkien päivien takia, toki, mutta myös siksi, että hiljainen tunnelma lämpimässä junanvaunussa on niin uskomattoman unettava yhdistelmä. Väkisinkin nuokahtaa. Etenkin, jos on metrolukemistona kimurantti Japanin kielen oppikirja.
... kuinka vanhanaikaista täällä aina välillä on. Metroasemalla on kolikkopuhelimet, asuntolasta mainitaan erikseen faksausmahdollisuudet. Miten aamumetrossa matkustaa lähes identtinen bisnesihmisten kansa. (Työelämä näyttäytyy jännän muodollisena. Jopa hipsteri, joka tulee tekemään hostellin aulassa minulle käyttäjätestiä suunnittelemastaan sovelluksesta, näyttää LinkedIn-kuvassaan samanlaiselta tylsältä pukumieheltä kuin he kaikki muutkin.)
... miten nopeasti jeneistä pääsee eroon ostamalla automaattiteetä, onigireitä ja temppeli-ennustuksia.
... että aasialaiset katsovat tosi hämmentyneesti sekadormeissa majoittuvaa yksin reissaavaa naista.
... miten paljon identtisiä kuvia kamerasta voi viikon kiertelyn jälkeen löytyä.
... että ilman nettiäkin pärjää, kunhan on Lonely Planetin sovellus ja offline-kartta Tokion kaduista. Olen hassu väliinputoaja nettiasioissa. Turisteille on tarjolla laaja valikoima erilaisia prepaideja viikosta kolmeen kuukauteen, mutta pidempiaikaiset liittymät alkavat vasta kuudesta kuukaudesta, joka taas on itselleni liikaa. Tilaamani prepaid on sisältänyt molemminpuolista sekoilua minun ja palvelufirman välillä, välillä netti on lähtenyt alta kokonaan. On ollut kiinnostavaa olla tahattomasti offline ja vain keskittyä kaupungin tarkkailuun.
... miten nopeasti pää putoaa Japani-asetuksille, kun täällä on ollut jo aiemmin. Alkaa ojentaa setelit ja kortit kaksin käsin, kumartelemaan ja asettumaan liikenteessä vasemmalle puolelle.
... ennen kaikkea sen, miten onnekkaita me suomalaiset opislelijat olemme. Minulla on oman korkeakoulun tuki, osakunnan apuraha ja Kela - espanjalaisella vaihtarilla ei näistä mitään. Niin, ja lukukausimaksuista puhumattakaan!
—Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin storystä, tällä hetkellä seikkaillaan vaihto-oppilaana Tokiossa. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!