Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää

Muutan asuntolaan. Hostellidormin jälkeen pieni huone, jossa on sänky, kirjoituspöytä ja vaatekaappi, tuntuu luksukselta. Siellä on jopa oma jääkaappi! Reissussa prioriteetit vääntyvät, Suomessa tällainen olisi itsestäänselvyys.

Saan tuutorin tulkikseni ja käymme kaupungintalolla tekemässä muuttoilmoituksen. On jonoa jonon perään. En pysy laskuissa, montako lomaketta täytän. Välillä vuodet merkitään lomakkeisiin meikäläisen järjestelmän mukaan, välillä syntymäaika pitää tajuta merkitä keisarien hallintavuosien mukaan. Itse olen syntynyt Heisei-kauden vuonna 4. Toukokuusta eteenpäin vauvat syntyvät taas vuoteen 1, kun Reiwa-kausi alkaa.

Monta tuntia myöhemmin poistun kaupungintalolta mukanani japanilainen sairaanhoitovakuutustodistus ja residence card -henkkariini on printattu osoiterivi. Kaupungintalo on mennyt kiinni viideltä, mutta kaikki ennen viittä sisään tulleet asiakkaat palvellaan. Kuuden jälkeen jonoon jäi vielä monta ihmistä, virkailijaraasut joutuvat vielä pidemmäksi aikaa ylitöihin.

Käyn elämäni ensimmäistä kertaa äänestämässä ulkomailla suurlähetystössä eduskuntavaalien takia. Suomalaisvirkailijoihin lienee tarttunut japanilainen mentaliteetti, kun he kyselevät hyvin tuimaan sävyyn missä on äänestyslappuni. "No en mä sitä Japaniin asti tajunnut tuoda", mietin, täytän ylimääräisen lomakkeen ja annan ääneni.

Japanissakin on paikallisvaalit, metroasemalla joku papattaa megafoniin ja kaduilla kiertää autoja kovaäänisineen. Autot tuntuvat olevan yllättävän yleinen markkinointimuoto. Shibuyan äärimmäisen ruuhkaisilla kaduilla kiertävät rekat mainostavat uusia CD:tä, idoliryhmiä, uutuustuotteita ja mitä ikinä.

Asuntolassa on kotiintuloaika puoliltaöin. Jos ei meinaa ehtiä, on soitettava asuntolaan ja selitettävä tilanne - pelkään tätä jo valmiiksi, sillä vain yksi työntekijöistä puhuu englantia. Kaikki höpöttävät nopeaa japania, suurin osa menee ohi ja ymmärrän korkeintaan aiheet. Tämä on todellakin sitä ydintä lost in translation.

Ärsyttää olla niin surkea japanin kielessä, vaikka on käyttänyt puolitoista vuotta sen opiskeluun. Kuuntelen haikeana miten kiinalainen tuutorini kertoo oppineensa kielen vuodessa. (Okei, heillä on aika paljon etumatkaa, kirjoitusmerkit kun ovat samoja. Niihin on jonkinlainen konteksti, toisin kuin minulla.)

Kirsikankukkasesonki lähestyy loppuaan, terälehdet satavat maahan valkoisena lumisateena. Poimin maahan pudonneita kukkia, laitan ne aurinkolasikoteloon ja prässään ne kirjan välissä.

Metrossa japanilaiset tuijottavat hämmentyneenä jalkojani, kun ballerinoistani pilkistävät jalkojeni maatuskat. Rohkeuden ja epäröinnin suhde muuttuu Suomeen verrattuna. Pohdin aivan liian pitkään kehtaanko laittaa orientaatiopäivään nätin mekon, josta tatuointini hieman kuultavat läpi. (Laitan, vaikka japanilaisten suhtautuminen tatuointeihin on vähän mitä on.)

Ykköskävelykenkäni pohja alkaa irrota uudestaan, etsin suutarin. Hassu tunne ratkoa tosi arkisia juttuja ulkomailla! Lienee tosin tuttua kaikille, jotka ovat oleilleet ulkomailla yhtään pidempään yhtäjaksoisesti.

Asuntolasta pääsee Shinjukuun alle puolessa tunnissa, mutta kaupunginosan kaduilla on hiljaista. Ihan kuin olisi maaseudulla. On vain yksi iso supermarket, sadan jenin kauppa, muutama kahvila ja pari combinia. Muutaman korttelin päästä löytyy upea buddhalaistemppeli, joka on lähes autio sekin. Tokio on hämmentävä!

Pidän aamupäivisin asuntolahuoneen ikkunaa auki. Verhot liikkuvat tuulen mukana, ulkona sirkuttavat linnut. Kuulen satunnaisia keskusteluja, liikennettä ja leikkivien lasten ääniä. Tuntuu, kuin olisin kotona Helsingissä, ja samalla on kutkuttava tunne vatsanpohjalla. Olen todella, todella kaukana.

Roskien lajitteluun on aivan toinen logiikka. Palavat (ruoantähteet, vaatteet, puu), palamattomat (muovi, metalli, alle 30cm kokoiset elektroniset laitteet),  lasipullot ja tölkit, muoviset PET-keräyspullot, pahvi ja lehdet, rikkinäinen lasi. Olen kiitollinen, että asuntola hoitaa roskien palauttamisen oikeina päivinä. Japanissa kerätään tietyt roskat kaduilta tiettyinä päivinä, ja jos myöhästyt, joudut odottamaan viikon seuraavaa kierrätyspäivää.

Kaupunginosan kaduilla osa katulampuista on kukkasen mallisia. Eiii, Japani! <3

Vaikka asuntolan seinät ovat paperia, ihmiset ovat ihanan hiljaa. (Paitsi muutamat yökyöpelit, jotka kokkaavat puolenyön jälkeen.) Voisin nukkua päivät läpeensä pehmeän peiton ja painavan viltin alla. Ei kai jet lagin näin kauaa pitäisi kestää? Toisaalta päässäni oleva kielien sekasoppa varmasti väsyttää lisää. Koko ajan on japania, englantia ja suomea, tässä määräjärjestyksessä.

Välillä asuntolan käytävillä soi plim-plim-plom -kello ja japaninkielinen kuulutus. Silloin havahdun, että ai niin, olen Japanissa.

Koulu alkaa vasta viikon päästä asuntolaan saapumisestani. Otan yllätysloman vastaan kiitollisena. Kierrän Shimokitazawan kirpputoreja, käyn Tinder-treffeillä, menen uudestaan Naka-Meguroon, jossa kirsikankukkien terälehdet putoilevat jokeen.

Asuntolan avajaisjuhlissa skoolataan limutölkeillä, iso osa kanssa-asujistani on 18-vuotiaita. Tuntuu äärimmäisen omituiselta asua lähes 27-vuotiaana asuntolassa ja olla vaihtarina tyttökoulussa!

—Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!