Terveisiä tropiikista

Hei, blogi! Ja uusi alusta, sillä Rantapallo meni ja lopetti blogialustansa.

Edellisestä yli parin päivän reissusta naapurimaita kauemmas tulee täyteen jo viisi vuotta. Siinä välissä oli keskitytty mm. toiseen elämääni köysisidonnan ammattilaisena ja kokopitkän romaanin kirjoittamiseen. Kirja vei kaksi vuotta logiikalla työstän silloin kun huvittaa ja vielä vuoden sitten kun sain kustannussopimuksen. Naputtelin uusia versioita hiki hatussa, lomien ja vapaa-ajan kustannuksella. Kirjoittamisen palo meni kaiken muun edelle.

Romaanin valmistuttua minut valtasi syvä tyhjyys.

Kävelin Helsingin loskassa, valitin vaihtuville kuunteleville korville. Arkeni ärsytti minua. En jaksanut iloita lumesta tai veriappelsiineista. Halusin tauon. Hengähtää. Miettiä uudestaan ihmissuhteitani, arkeani ja sitä, mitä haluaisin kirjoittaa seuraavaksi.

Aluksi pelkäsin tipahtavani songthaewin kyydistä ja puristin katon tankoa rystyset valkoisena.

Sydänsurut iskivät viimeisen niitin arkkuuni. Olin netissä luottokortti ojossa, valmiina lähtemään mahdollisimman pitkäksi aikaa mahdollisimman kauas.

Suomen talvessa Kaakkois-Aasia tuntui loogiselta suunnalta.

Toki tämä haave oli kytenyt minussa jo kauan. Juuri kun korona iski, minulla oli Bangkokin lennot varattuna kuukauden päähän. Ne tietenkin peruuntuivat ja unelma haihtui ilmaan.

Koko kuuden viikon Kaakkois-Aasian suunnitelma tuntui hieman epäuskoiselta silloinkin, kun nostin rinkan selkääni ja lähdin lentokentälle.

Silloin pelko alkoi kysellä minulta kaikenlaista.

Pidinkö minä enää edes matkustamisesta?

Millä oikeudella minä matkustan, kun suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole sellaista oikeutta ollenkaan?

Miksi minä matkustan etenkään lentämällä?

Miksi ihmeessä matkustan yksin? Kaikki ne siistit kohtaamiset ja seikkailut, joista soolomatkaajat puhuivat, tuntuivat tapahtuneen jollekin muulle kuin minulle. Alun perin koko matkablogi syntyi oman soolomatkustamiseni yksinäisyydestä. Tarpeesta kertoa kaikesta näkemästäni edes jonnekin.

Mitä jos tavarani varastetaan ja en saa yhteyttä mihinkään?

Mitä jos jotain sattuu?

Hostellin kissa hipsi ohitseni, kun avasin liukuovet viileän hostellin aulaan. Olkapäihin sattui rinkan kantaminen, kehoa jumitti kippurassa nukkuminen turistiluokan klaustrofobisessa istuimessa. Silmiin painoi jatkolennon jatkolentojen typerä ketju, joka säästi kukkaroa, mutta moninkertaisti kaiken muun.

Harva asia on yhtä makoisaa, kuin päästä sellaisen alkumatkan jälkeen suihkuun ja oman kapsulin rauhaan. Seuraavana aamuna olo tuntui uudelleensyntyneeltä.

Chiang Maissa on jotain tuttua, jotain vanhaa. Ensimmäiset päivät totuttelin uuteen ilmastoon (talvikauden “viileä” +28c), liikennekaaokseen (jouduin googlaamaan ohjeita tien ylittämiseen), omaan seuraani (edes kirjoittaessani en ollut oikeastaan yksin, vaan aina hahmojeni kanssa) sekä tietysti aikaeroon (5 tuntia).

Olen ollut Thaimaassa kerran aiemminkin, kahdeksisen vuotta sitten. Se tuntuu jo toiselta elämältä. Olin silloin uravetoinen markkinointi-AD, joka halusi lepäillä paratiisisaarilla exänsä kanssa. Saaret olivat kauniita, Thaimaa ihana ja ruoka hyvää, mutta jokin resorttielämässä jäi vaivaamaan minua. Kaipasin vapaudentunnetta, temppeleitä ja seikkailua.

Lentokoneessa vieressäni istunut hollantilainen sanoi haluavansa kokea kuukauden sooloreissullaan ainakin täysikuun bileet.

Mitä minä halusin? En tiennyt. Paitsi syödä katuruokaa, levätä ja nähdä Angkor Watin.

Reissun kolme ensimmäiset viikkoa olisi luvassa etätöitä. Yritin niitä ensin hostellin wifillä, mutta totesin nopeasti, etteivät sen tehot riittäneet videopuheluiden pyörittämiseen.

Löysin viihtyisän co-working-tilan, joka oli rakennettu vanhaan tehdasrakennukseen. Sitä ympäröi viehättävä piha puutarhapöytineen, riippumattoineen ja keinuineen. Kuuntelin sivukorvalla eri palaveripuheluita käyvien keskusteluja viereisissä pöydissä, aivan kuin he olisivat puhuneet outoja, toisiinsa liittymättömiä keskusteluja toistensa kanssa. Välillä katselin vanhojen puiden rungoilla kiipeileviä peikonlehtiä sekä oksia ja puhelinlankoja pitkin loikkivia oravia.

Ensimmäiset päivät kuluivat oman ja työkaverien kanssa yhteensopivan rytmin etsimiseen. Työpäivät kääntyivät nurin päin, kun aamutunteina kollegat vielä nukkuivat, mutta illalla olivat parhaimmassa työn touhussa. Upposin pienen vessakopin kokoiseen puhelinhuoneeseen ja katosin jonnekin aikavyöhykkeiden väliin. Oli vaikea muistaa, mitä päivää tai vuorokaudenaikaa elettiin.

Thaimaan rennompi kansallisasu – nämä norsuhousut!

Olen nähnyt jo viikossa enemmän munkkeja kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä.

Sain puhelimen netin toimimaan rajatulla datamäärällä, ja sovellukset (Bolt ja Grab) laajensivat elinpiiriäni omia jalkojani laajemmalle. Välillä pelkäsin henkeni puolesta autojen seassa poukkoilevien, hurjasti kiihdyttävien ja jarruttavien skootterikuljettajien kyydissä. Vannoin itselleni, etten enää ikinä astu sellaisen kyytiin ilman kypärää, mutta enpä minä osannut kyydistä kieltäytyäkään, jos kuskilla ei kypärää ollutkaan.

Niinpä minä tein etätöitä, ihmettelin Chiang Main nähtävyyksiä ja imeskelin vasta puristettuja mehuja ja smoothieita.

Sähläsin semisäälittävänä itselaukaisijan kanssa, kunnes ystävällinen ohikulkija tarjoutui kuvaamaan.

Aamuisin löysin itseni lähitemppelin englanninkielisiltä buddhalaisen meditaation ja elämäntavan oppitunneilta.

Painoin silmät kiinni, keskityin vain sisään ja ulos virtaavaan hengitykseen. Kaikenlaisia ajatuksia sinkoili tajuntaani joka suunnasta, kuin hihasta nykimään rientäviä pikkulapsia. Jouduin koko ajan ojentamaan ja tönimään niitä kauemmas. Joskus niiden väliin mahtui sekunteja, korkeintaan puolikkaita minuutteja, kun mieli tuntui kirkkaan tyhjältä, puhtaalta.

Kolmannella kerralla tunsin, miten sellaisella hetkellä jokin kiristävä vanne hellitti otsani ympäriltä kuin painava ja inhottava hikipanta.

Sellaisina aamumeditaation päivinä kaikki tuntui helpommalta. Matkustamisen pikkusattumukset ja sekoilut eivät ärsyttäneet minua tavalliseen tapaan. Suomi-elämäni varjo ei stressannut mieltäni.

Mikä onni sattui olemaan, että temppelillä alkoi sunnuntaina ensimmäiseen valaistumiseen asteeseen johdattava kurssi, jolle saisi mennä ja tulla omaan tahtiinsa. Buddhalaiseen tapaan maksua ei pyydetä, mutta lahjoituksia toki vastaanotetaan.

Tunnit ovat saaneet aivoni kuplimaan. Erityisesti pieni sana, impermanence, se ettei mikään ole pysyvää, on saanut miettimään kaikkea toisin silmin.

Tänään tapailimme kävelymeditaation askelia, huomenna opettelemme kiitollisuusmeditaatiota. Luulen, että se on teinistä asti masennuksen kanssa taistelleille aivoilleni juuri sitä, mitä juuri nyt tarvitsisin.

🌴 6 viikkoa Kaakkois-Aasiassa käynnissä nyt.
💬 Tuoreimmat kuulumiset Instagramin storeissa: @iidaeli